|
|
|
|
|
|
|
Aluepolitiikka on ollut tärkeää harvaan asutussa suuressa maassa. Sodan jälkeen oli perustettu asutustoiminnalla 100 000 uutta pientilaa, joista suuri osa myöhempinä vuosina osoittautui elinkelvottomiksi. Metsätalous alkoi koneellistua, uitot vähenivät, rakennustoiminta väheni ja teollisuus alkoi investoida automaatioon. Kekkosen aikana maaseudulta muutti Ruotsiin töihin puoli miljoonaa suomalaista, koska kotimaasta töitä Suomessa ei ollut. Sodan jälkeen uudelleen rakennettu maaseutu alkoi nopeasti autioitua. Kehityksen suuntaa yritettiin muuttaa suurilla ratkaisuilla. Aluepolitiikkaa linjasi Urho Kekkosen vuonna 1952 kirjoittama kirja ”Onko maallamme malttia vaurastua?”. Kekkosen aikana investoitiin mm. kaivoksiin ja terästehtaisiin. Joet valjastettiin energian tuotannolle. Lappi, Pohjanmaa ja Kainuu olivat tärkeitä kehittämisalueita. Kehitysalueisiin luettiin myös Pohjois-Karjala ja Savo. Kehitysaluelait tulivat voimaan 1966. Kehitysaluerahasto perustettiin jakamaan yrityksille lainoitusta ja kunnille investointitukea teollisuuskyliin. Neuvostoliiton kanssa tehtiin suuria projekteja, jotka tukivat Suomen aluepolitiikkaa. Saimaan kanavan lisäksi rakennettiin mm. Kostamuksen kaivoskaupunki. Teitä ja lentokenttiä rakennettiin ja uusia yliopistoja perustettiin. Rinnakkaiskoulujärjestelmän aikana oppikoulua kävi enimmillään n. 70 prosenttia lapsista. 1970-luvulla peruskoululaki tuli voimaan ja kaikilla Suomen lapsilla oli mahdollisuus opiskella mm. vieraita kieliä. Suomi uskoi koulutukseen ja sivistykseen kansallisvarallisuuden kartuttajana.
Leirintämökki Rovaniemen maalaiskunnassa vuonna 1976. |
Jörn Donner toteaa Maamme kirjassaan: ” Etelään suuntautuva virta voidaan kääntää vain sellaisten toimenpiteiden avulla, jotka pyrkivät säilyttämään jo vanhentuneen yhteiskunnallisen ja taloudellisen järjestelmän. Kuvasta ei puutu tietysti sellaisiakaan, jotka haluavat muuttaa Suomen pohjoiseksi ulkoilmamuseoksi, jossa voi tien reunalta katsella käsilypsyä harrastavia emäntiä ja heveospeleillä kyntäviä maanviljelijöitä. Mutta uskon ja toivon heidän lukumääränsä vähenevän.” (1967)
Matkailun kehittäminen oli ennen EU-jäsenyyttä aluepolitiikkaa, siinä missä yliopistojen perustamiset, Kehitysaluerahasto tai tietyötkin. Matkailua ei kehitetty elinkeinona, joka olisi edellyttänyt resurssointia tutkimukseen tai korkeampaan koulutukseen. Matkailua kehitettiin tekemällä julkisen rahan tukemia investointeja usein yksityisten lennokkaiden ideoiden yhdistyessä yhteiskunnallisiin vaikuttamismotiiveihin ja –mahdollisuuksiin. Paikallisen matkailun kehittämistä leimasi myös eräänlainen isänmaallinen hyvä tahto, johon ei tarvittu liiketoimintasuunnitelmia. Itä-Suomessa, kuten muuallakin maassa ovat poliitikot ja virkamiehet osallistuneet matkailun kehittämiseen jo vuosikymmenien ajan. Pohjois-Karjalan maaherra Esa Timonen muistelee 1970-lukua:
” Oma ideani, sydämen asiani oli Karjala-talojen ketju rajan pinnassa. Sen toteuttaminen alkoi Runon ja rajan tien toimikunnassa. Sen kokous oli Kesälahden Rajavaarassa, jossa ei ollut yksinkertaisesti minkäänlaisia palveluja, vaikka siellä liikkui aika paljon ihmisiä....Oli itsenäisyyspäivän jälkeinen maanantai, ja ajattelin, että nyt ovat pankinjohtajat hellällä tuulella. Soitin OKO:n, SKOP:n, KOP:n ja SYP:n pääjohtajille ja pyysin kultakin 50 000 markkaa osakepääoman kokoamiseksi. Sanoin kyllä heti, että ikinä ette rahojanne sieltä pois saa. Saatiin kasaan 200 000 markan osakepääoma. Pohjois-Karjalassa järjestin rakennusmateriaalin keräyksiä.
Ensimmäiseksi rakennettiin Korpiselkä-talo Tuupovaaran Hoilolaan...Siitä tuli suomalaisen talouselämän piireillekin kunniakysymys; aika hyvin ne tulivat mukaan...Tuupovaaran kunta oli aluksi hyvin nihkeä; minun piti oikein nuhdella niitä, kun eivät ymmärtäneet tätä hanketta...Minulla oli sellainen idea, että rannalle saataisiin maatilamatkailutoimintaa, myös leirintäalue olisi siinä ollut hyvä.. Ja kun raja kulkee keskellä Korpijärveä, se olisi ollut kaikin puolin varsin hahmokas käyntipaikka. Alkuun jotain puuhastelua olikin, mutta maatilamatkailun vaatimien mökkien rakentaminen ei ottanut tulta. Ymmärrän sen toisaalta: Hoilolakin oli vanhusten käsissä.” (1996).
Kääpäsaaren lomakylän kioskilla 1973. |
Suomen itärajalle rakennettiin matkailukeskuksia, joissa haluttiin hyödyntää karjalais-ortodoksista kulttuuriperinnettä. Hankkeilla toivottiin olevan myös taloudellista merkitystä. Vuonna 1978 valmistunut Bomban talo oli avautuessan menestys, jonka esimerkki innoitti lisäsuunnitelmiin. Bomban vetovoimaa lisäsi kuvanveistäjä Eeva Ryynäsen ateljee, jossa kävi kymmeniä tuhansia matkailijoita. 1980-luvulla Parikkalaan kuutostien varrelle rakennettiin Kägöne, Kiteelle Karjalan kievari ja kulttuurikeskus, Tuupovaaraan Korpiselkä-talo, Ilomantsiin Taistelijan talo, Lieksaan Erämatkailukeskus ja Kuhmoon Kalevala-kylä.
Poliitikot ja virkamiehet halusivat kehittää uusia elinkeinoja ja he kannustivat paikallisia tilanomistajia tarjoamaan palveluja matkailijoille, vaikka heillä ei ollut ammatillista koulutusta alalle. Tilallisten jälkeläiset olivat ennen peruskoulu-uudistusta saaneet kansa- ja kansalaiskoulun ohella oppia alkutuotannon ammateista, maa- ja metsätaloudesta. Vanhemmat kannustivat lapsiaan kuitenkin korkeampien opintojen pariin ja lapsia lähetettiin oppikouluihin. Paremman toimeentulon toivossa Ruotsi tai oman maan eteläiset kaupungit olivat houkuttelevampi ja järkeen käyvempi ansiomahdollisuus, kuin kirkonkylän kioskin tai lomamökkien pitäminen.
Juhannuksen viettoa Saimaalla 1976. |
Järvi-Suomen talonpojat olivat alkaneet 1960- ja 70 luvuilla rakennella lautarakenteisia mökkejä niemiin ja saariin. Mökkejä voitiin käyttää aluksi perheen omiin saunailtoihin ja muuna aikana niitä voitiin antaa vuokralle välittäjän kautta.
Saksalaiset alkoivat 1960-70-luvun taitteessa vietää lomiaan Suomessa. Pohjoisessa saksalaisille helskyteltiin tulitikkulaatikoita huomautuksina Lapin polttamisesta, Itä-Savossa mietittiin paljonko mökkivuokraa ilkeää saksalaisilta pyytää.
Palvelu tarkoitti tuolloin alkoholin tarjoilun säännöstelyä ja anniskelusäädösten vahtimista harvoissa ravintoloissa ja junissa. Service oli luettavissa vain huoltoasemien ja autokorjaamojen ovimainoksissa, joita öljy-yhtiöt olivat toimittaneet.
Servicen eli palvelun korvasi kuitenkin paikallisten ihmisten aito vieraanvaraisuus. Savonrannalla Karvisen vanha emäntä keräsi kahden viikon ajan joka päivä pari litraa marjoja saksalaisvieraille, jotka olivat majoittuneet hänen poikansa rakentamaan rantamökkiin. ” Pittäähän sitä ies jottain olla vieraille, kun ovat ettäältä tulleet” hän selitti mielissään.
”Ruuponsaaressa, jota ympäröivät Keiteleen kirkkaat ja rauhalliset vedet, on 17 hehtaaria mäntymetsää, 30 majaa sekä ensiluokkainen hotelli. Tulevaisuuden suomalaisen turismin esikuva? Vuosien 1967-1976 välisenä aikana on tarkoitus rakentaa 10 000 loma-asuntoa, joiden kokonaiskapasiteetti olisi 40 000 vuodesijaa ja kustannukset 250 miljoonaa markkaa. Tähän mennessä ulkomaista myyntiä on harjoitettu vainmuutamien matkatoimistojen kautta. Ainoastaan korkealle kehittynyt turistiteollisuus kykenee kilpailemaan. Uskon kaikesta huolimatta, että Rantaloma Oy ja muut vähitellen muodostettavat yhtiöt tulevat hyötymään kaikkein eniten laajenevasta kotimaisesta turismista. On jokseenkin mahdotonta ajatella, että ulkomaalaiset matkustaisivat Suomeen pitkien ja kuolleiden sesonkiemme aikana. Viisipäiväinen työviikko sekä kurssikeskusten ja seminaarien tarve aiheuttaa sitä vastoin sen, että Ruuponsaaren kaltaisissa yrityksissä on pääasiassa suomalaisia vieraita, paitsi ehkä kesäisin.” Jörn Donner, Uusi Maamme-kirja ( 1967)
|
|
4.2. Matkailun kehittäminen sotien jälkeen | 4.4. Korpihotellit |
|